Aivotutkijat ovat paikantaneet aivoalueita, jotka ovat aktiivisia kun ihminen suhtautuu toiseen empaattisesti ja myötätuntoisesti. Tutkimuksissa havaittiin, että kauan myötätuntomietiskelyä harjoitelleiden munkkien aivot aktivoituivat muita koehenkilöitä enemmän ns. myötätuntoalueilla. Vaikutus havaittiin jopa niillä koehenkilöillä, jotka olivat harjoitelleet myötätuntomietiskelyä vain muutaman kuukauden.
Otapa kantaa - voisiko ihmisestä kehittyä parempi ihminen mietiskelyn avulla? Ja voisiko mietiskely toimia aivan maallisista tai kristillisistäkin lähtökohdista käsin - ilman buddhalaista luostarielämää ja oppirakenteita?
Kommentointi ennen perjantaita 23.3.
Mielestäni ihminen voi harjoittaa itseään myötätuntoon jossain määrin, ilman buddhalaisvaikutteita pelkästään hyvän elämän ja inhimillisyyden nimissä. En kuitenkaan jaksa uskoa, että esim. entisestä vihamiehestä tulisi hyvä ystävä. Korostan itse sitä, että se, miten suhtautuu muihin riippuu mielestäni ennen kaikkea siitä miten muut suhtautuvat sinuun. Kovakin yritys päästä sopuun toisen kanssa voi kaatua helposti toisen kyyniseen asenteeseen. Näen itse myötätunnon ja empatian osittain ryhmäilmiönä enkä täysin yksilön ominaisuutena. Nuoremmilta ajoilta on itsellänikin kokemuksia yrityksistä parantaa välejä tiettyihin ihmisiin, joista suurin osa kaatui lähinnä siihen ettei toinen suostunut lopettamaan huonon ilmapiirin lietsoamista. Toki jos molemmat osapuolet tai vihoitteleva osapuoli ovat valmiita myötätuntoon ja sopuun, kaikki on mahdollista. Tällöinkin asioista olisi hyvä keskustella toisen kanssa, ottaa ongelmakohdat esiin ja puhua niistä ääneen.
VastaaPoista- Valtiel
Mikäli mietiskely mielletään joksikin todellisuuden syvälliseen luonteeseen perehtymiseksi, jossa maallinen elämä, ja sen maalliset edustajat banaallistuneina, jäävät sivuosalle, ikään kuin riippuvaisiksi alustavasta maailmasta, päälleliimattuina, päädytään mitä todennäköisemmin ratkaisemaan maailman metafyysinen rakenne, sosiaalisten relaatioiden jääden vaille huomiota. Mutta vaikka mietiskely rajaisi pohdittavan alueen, ja keskittyisi havaitsemaan mietelmän olennaiset kohteet, saatamme joutua harhaan etsiessämme itselle ”tarpeeksi” perifeeristä, etäistä paikkaa. Älkäämme turhaan hakeko luoksemme ”tarpeellista” ihmistä, olkaamme yksin niin kaivattu ihminen tulee mieleemme (Ja yksinäisyyden pidentyessä tarpeemme löytyy ihmisten luota.) Toki harjoittaessa koettaessa myötätuntoa tosielämässä ja sen, osittain tai suurilta osin, kariutuessa vastavuoroisuuden negatiivisuuteen, olemme ainakin osoittaneet yhden ongelmakohdan ratkaiseminen joko riittämättömäksi tai suorastaan turhaksi. Tavoitteena lienee ainoastaan ymmärtää ihmistä, joten tämän ei tulisi olla loppumme. Tai sitten mietiskelymme on totisesti tiukasti rajattuun (mielen)tilaan pyrkivä. Mutta miten käykään, sekä mietiskeltävälle että mietiskellessä, tehtäköön elämästämme selkeämpää ja jäsenneltyä, sillä mitä mietiskelystä löytää, rajallisuudensa lisäksi?
VastaaPoistaMonihuolinen ihminen
Äpöltsäk
Luulen että mietiskelystä olisi hyötyä ihmiselle posiitivisella tavalla, se varmasti selventää ajatuksia ja myötätunto ärsyttäviin ihmsiin voisi mahdollisesti parantua. En ole varma ajatuksesta, että ihmisestä kehittyisi kokonaan parempi ihminen, mutta luulen sen toimivan hyvällä tavalla ihmiseen ilman luostarielämää ja oppirakenteita.
VastaaPoistakk1
Edelliseen kommenttiin viitaten en usko, että ihmisestä kokonaisvaltaisesti kehittyy parempi, mutta joissakin tilanteissa he ehkä oppivat enemmän myötätuntoa toisia kohtaan. Kuitenkin kyky empatiaan ja myötätuntoon kasvaa omien kokemusten kautta eniten, mutta mietiskelemällä voisi toki edistää tätä ajattelua sekä oppia sen kautta ärsyyntymisen hillitsemistä ärsyttävää ihmistä kohtaan.
VastaaPoista-EK